Homoudesta ja mielenterveydestä – Please Like Me

Kuvan © ABC


Seksuaalivähemmistöjen oikeuksien parannuttua länsimaissa, ja yhteiskuntien muututtua moniäänisemmiksi sekä kirjavammiksi, myös homoseksuaalien representaatiot elokuvissa ja televisiosarjoissa ovat tulleet moniulotteisemmiksi. Fiktion homomiehet voivat olla nykyään muutakin kuin koomisia sivuhahmoja eivätkä välttämättä toisinna stereotyyppisiä tapoja olla homo. Aikanaan itseymmärrystä etsiessäni, vertailukohtia ja samaistumispintaa hakien katsoin kaiken homoteemaisen mitä televisiosta sattui tulemaan tai elokuvissa sattui pyörimään. Taiteelliset ansiot, syvällisyys ja ylipäätään laatu olivat sivuseikkoja. Viime vuosina olen kuitenkin huomannut, että syyksi katsoa jokin sarja tai elokuva ei enää riitä teoksessa esiintyvä homohahmo. Vaadin homomiehiä käsitteleviltä tarinoilta moniulotteisuutta, uusia näkökulmia sekä stereotyyppien purkua niiden vahvistamisen sijaan. Kliseet tyttöjen kivasta homokaverista, AIDS:iin päättyvästä rakkaudesta tai parhaaseen ystävään tuhoontuomitusti rakastuvasta pojasta eivät kiinnosta minua ellei niihin tuoda jotain uutta näkökulmaa tai niitä toteuteta erityisen uskottavasti. Homomiehet ovat päässeet valkokankaille ja tietokoneiden näytöille tarinoiden keskiöön. Nyt kriittinen mieli vaatii, että kuvaa näistä miehistä laajennetaan. Haluan kertomuksia, joissa homoseksi ei pääty paloittelusurmaan, kaapista tullutta teinipoikaa ei hakata henkihieveriin tai parisuhde pääty leesioiden äärelle. Henkinen ja fyysinen väkivalta, syrjintä, päihteiden väärinkäyttö, pelko ja HIV-tartunnan vaara ovat yhä monen homoseksuaalin todellisuutta ja niitä täytyy kuvata. Mutta vastapainoksi tarvitaan elämänkokoisia tarinoita arjesta iloineen ja suruineen. Valtaosa homoja käsittelevästä taiteesta antaa itseään etsivälle nuorelle melko lohduttoman kuvan homoudesta. Ei mitään ”It gets better” -meininkiä vaan pikemminkin ”You will fucking die or live miserably ever after as a drug addict”. Onneksi on sellaisia sarjoja kuten Please Like Me.

Yle teki vuonna 2014 upean teon ja esitti Helsinki Pride -viikolla sarjan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä kertovia elokuvia, dokumentteja sekä sarjoja.[1] Australialainen Please Like Me oli tällöin katsottavissa Yle Areenasta. Tämä omalaatuinen ja monessa suhteessa vino sarja vangitsi minut ja odotin pitkään, että Yle hankkisi esitettäväkseen sen kokonaan. Onneksi lopulta apuun tuli vanha kunnon Netflix josta koko neljä tuotantokautta kestävän sarjan voi nyt ahmia.

Koomikko Josh Thomasin luoma, käsikirjoittama ja pääroolittama Please Like Me kertoo päälle parikymppisestä Joshista (sic) joka tulee tyttöystävänsä jättämäksi heti ensimmäisen jakson alussa. Syy tähän on Joshin homous jonka kanssa tämä ei kuitenkaan ole vielä ihan sinut. Onneksi ex-tyttöystävä Claire ja paras (ja ainoa) ystävä Tom ovat tukena. Tähän elämän transitiovaiheeseen, jolloin ei olla enää nuoria, eikä kohta nuoria aikuisiakaan, lisänsä tuovat Joshin eronneet vanhemmat: Maanisdepressiivinen ja suisidaalinen äiti Rose sekä hieman pihalla oleva mutta hyväntahtoinen isä Alan. Kuvioon kuuluvat myös Alanin naisystävä Mae, Rosen räävitön mutta uskovainen täti Peg sekä Tomin homoseksuaalinen työkaveri Geoff.

Vaikka homous on Please Like Men keskeisiä teemoja, sarjan vahvuus on ennen kaikkea sen taidossa käsitellä monipuolisesti ihmiselämän koomisia ja traagisia piirteitä. Ystävyyttä, yksinäisyyttä, toisista huolehtimista, vanhemmista huolehtimista, avioeroja, uusioperheitä, kumppanin etsintää, kumppanin menettämistä, identiteetin etsintää, oman paikan etsintää. Kaiken voi oikeastaan tiivistää yhteen sanaan: Elämää. Kuten britit niin usein, Please Like Men tapauksessa australialaiset ovat onnistuneet tekemään elämänmakuista draamaa, jossa musta komedia on vahvasti läsnä. Sitähän elämä on, tragikoomista draamaa.

Itselläni on kohta kymmenen vuotta yliopistosta valmistumisesta (valmistuin suhteellisen nuorena, 25-vuotiaana ja vieläpä tavoiteajassa odotusten vastaisesti) mutta silti Please Like Me kolahtaa. Varsinkin myöhemmillä tuotantokausilla, kun Josh ja kumppanit varttuvat ja tulevat lähemmäs omaa ikääni ja entistä aikuismaisempia elämänkysymyksiä. Mitä tulee homouteen, melko myöhään aikuisiällä lopullisesti kaapista tulleena pystyn samaistumaan Joshiin. Hänen räpiköimiseensä, turhautumiseensa ja epävarmuuteensa. Parhaan ulkonäön nuoruusvuodet menivät ja tällä naamalla ja korteilla on nyt pelattava. Mukana on tietty jäljessä tulemisen tunne. Ei ihme, että Joshilla (kuin myös itselläni ja varmasti monella muullakin) on ihmissuhteissa ja deittailussa vaikeaa. Asioissa joissa monet heterot ovat vuosia edellä saatuaan ottaa avoimesti rakkauden ensiaskeleensa jo yläkoulussa. Onneksi nykyään yhteiskuntien vapautuessa tämä lienee toivottavasti mahdollista yhä useammalle homoseksuaalillekin.

Please Like Me ansaitsee myös mielenterveyshäiriöiden kuvauksesta erityismaininnan. Sen lisäksi, että jokainen sarjan hahmo on vähän sekaisin (kuten kaikki ihmiset ruudun ulkopuolisessa elämässäkin) ohjelma tarttuu Joshin äidin Rosen kautta hyvin raskaaseen teemaan: Mielenterveyden häiriöistä kärsivän vanhemman ja tämän lapsen suhteeseen. Ja tekee sen kunnioittaen, lämmöllä ja humaanin myötätuntoisesti. Toisella tuotantokaudella mukaan tulevien uusien henkilöiden myötä paniikkihäiriöt, ahdistuskohtaukset ja vaikea masennus pääsevät myös käsittelyyn. Mielenterveyshäiriöiden kuvaus on kuitenkin kauttaaltaan positiivisella otteella kirjoitettu ja stigmoja purkavaa. Ihmiselämään kuuluvat mielenterveyden häiriöt mutta kun ihmiset kohtaavat toisensa, keskipäivän demonit voivat väistyä. Mielenterveyskuntoutujat voimaantuvat ja löytävät (yllättävätkin) vahvuutensa. Toisaalta joillain loppuvat voimat ja sairaudelle annetaan traagisesti periksi. Sekin kuuluu elämään ja sitäkin Please Like Me kuvaa liikuttavasti.

Paitsi, että Please Like Me on syvällinen ja viisas sarja, se on myös hillittömän hauska. Mustaa tai pikemminkin elämänmakuista huumoria revitään niin Joshin ihmissuhdekompasteluista kuin aikuistuvan lapsen suhteesta ikääntyviin vanhempiinsa. Huumori ei ole päälle liimattua vaan se nousee älykkäästi ja tarkkanäköisesti elämän absurdiudesta ja ihmisten sosiaalisen vuorovaikutuksen kiusaannuttavista ja paljaimmista hetkistä. Sarjan henkilöitä ei silti tarvitse hävetä. Heidän kanssaan voi hävetä ja nauraa samalla itselleenkin. Tämä australialainen sarjahelmi pyytää pitämään itsestään. Se ei ole todellakaan vaikeaa, koska sen henkilöt ovat niin sympaattisia, ja maailma toisaalta raadollinen, toisaalta lohdullisen kaunis. Kuten elämä itse.


Please Like Me

Australia 2013 – 16

Tuotanto: Josh Thomas, Todd Abbott, Kevin Whyte

Luonut: Josh Thomas

Käsikirjoitus: Josh Thomas, Thomas Ward, Hannah Gadsby

Näyttelijät: Josh Thomas, Thomas Ward, John the Dog, Debra Lawrance, David Roberts, Renee Lim, Hannah Gadsby, Keegan Joyce ja Caitlin Stasey

Katsottavissa: Netflix


BONUS

Alussa esitetyn kritiikin vastapainoksi tässä listaus niistä elokuvista ja sarjoista, jotka mielestäni käsittelevät monipuolisesti, uskottavasti ja osin voimaannuttavastikin miesten välistä homoseksuaalisuutta. Lista ei ole millään muotoa kattava eikä missään tietyssä järjestyksessä, vaan tehty sen mukaan mitkä teokset ovat mieleen nousseet. Suluissa homoihin liitetty ”vakioteema” jota teoksessa käsitellään oivaltavasti.

Keep the Lights On (elokuva, Yhdysvallat 2012, päihderiippuvuus)

Krámpack (elokuva, Espanja 2000, rakastuminen parhaaseen ystävään, itsensä hyväksyminen)

Y tu mamá también – Ja äitiäs kans (elokuva, Meksiko 2001, homoeroottinen ystävyys)

Torka aldrig tårar utan handskar – Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin (minisarja, Ruotsi 2012, AIDS)

Angels in America (minisarja, Yhdysvallat, Italia 2003, AIDS)

Brideshead Revisited – Mennyt maailma (minisarja, Yhdistynyt kuningaskunta 1981, päihderiippuvuus, rakastuminen parhaaseen ystävään)

Brokeback Mountain (elokuva, Yhdysvallat, Kanada 2005, kaapissa olo, tukahduttava yhteiskunta)

Downton Abbey (sarja, Yhdistynyt kuningaskunta 2010 – 2015, kaapissa olo, tukahduttava yhteiskunta, itsensä hyväksyminen)

The History Boys (elokuva, Yhdistynyt kuningaskunta 2006, rakastuminen parhaaseen ystävään, kaapissa olo, tukahduttava yhteiskunta, itsensä hyväksyminen)

Looking (sarja, Yhdysvallat 2014 – 15, homojen arki 2010-luvulla)

Queer as Folk (sarja, Yhdistynyt kuningaskunta 1999 – 2000, homojen arki vuosituhannen vaihteessa)

Les amours imaginaires (elokuva, Kanada 2010, mies-mies-nainen -kolmiodraama)

J’ai tué ma mère (elokuva, Kanada 2009, kaapista tulo)

A Single Man (elokuva, Yhdysvallat 2009, puolison kuolema, tukahduttava yhteiskunta, homomiehen yksinäisyys ja kaipuu)

The Lady in the Van (elokuva, Yhdistynyt kuningaskunta 2015, homomiehen yksinäisyys ja kaipuu)

Pride (elokuva, Yhdistynyt kuningaskunta, Ranska 2014, kaapista tulo, AIDS, ympäröivän yhteiskunnan asenteet, aktivismi)

Skins 1. Ja 2. kausi (sarja, Yhdistynyt kuningaskunta 2007 – 08, 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen nuorten näkökulma homouteen)

SKAM (sarja, Norja 2015 -, 2010-luvun lopun nuorten näkökulma homouteen)

Vincent River (näytelmä, Suomi 2010, ohjaus Mikko Roiha, homoihin kohdistuva väkivalta)


[1] Pride-viikko -nimellä toteutettu kokonaisuus on hyvä esimerkki siitä kuinka hieno instituutio julkinen Yleisradio on. Ja kuinka tärkeää on maksaa Yle-veroa (kuten muitakin veroja). On todella huolestuttavaa seurata Ylen liukumista tiukempaan poliittiseen ohjaukseen nykyhallituksemme johdolla. http://bit.ly/2mR9xbW ja http://bit.ly/2mw3C0H Luettu 23.3.2017

Kommentoi

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

w

Connecting to %s