Historian käyttö ja väärinkäyttö on Historioitsijat ilman rajoja -aloitteen myötä syntynyt artikkelikokoelma siitä kuinka historiaa käytetään ja väärinkäytetään niin maailmanpolitiikassa kuin valtioiden sisäpolitiikassa. Historioitsijat ilman rajoja Suomessa on Erkki Tuomiojan aloitteesta kesäkuussa 2015 perustettu järjestö. Sen tarkoitus on muun muassa edistää historian yleistä ja monipuolista tuntemusta, lähentää ristiriitaisia käsityksiä historian tapahtumista ja estää historian käyttöä konfliktien ruokkimisessa ja viholliskuvien sekä vääristävien myyttien ylläpidossa. Yhdistyksen toiminnassa keskeistä on ajatus historian käytöstä aktiivisessa konfliktien liennyttämisessä ja ratkaisussa.[1] Keväällä 2016 Helsingissä pidetyssä kansainvälisessä Historian käyttö ja väärinkäyttö konflikteissa -konferenssissa järjestön toiminta laajeni kansainväliseksi. Tilaisuudessa perustettiin Historians without Borders -verkosto.[2]

Historian käyttö ja väärinkäyttö on ansiokas lähes kolmesataasivuinen johdatus aiheeseensa ja Historioitsijat ilman rajoja -verkoston toimintaan. Kirjoittajalista on vaikuttava ja mukana on etabloituneita historioitsijoita suomalaisista, saksalaisista ja englantilaisista yliopistoista. Professoreiden ja tutkijoiden lisäksi mukana on tekstit Tuomiojalta, Martti Ahtisaarelta ja Heikki Talvitieltä. Antologia on koottu nopeasti viime talvena ja se näkyy paitsi lopulliseen tekstiin jääneinä kirjoitusvirheinä, myös siinä, että useat tekstit perustuvat kirjoittajiensa aikaisempaan materiaaliin. Tämä ei kuitenkaan ole haitaksi sillä teoksen sanoma on painava.

Teksteistä erityisesti ajatuksia herättävät Petri Hakkaraisen ja Henrik Meinanderin kirjoitukset. Geneva Centre for Security Policyssä työskentelevä Hakkarainen tuli tunnetuksi loppukesästä Helsingin Sanomien pääkirjoituksestaan jossa hän toi yleiseen tietoisuuteen käsitteen ”totuuden jälkeisestä ajasta”.[3] Hänen artikkelinsa ”Ajattelua ajoissa” liikkuu samoissa teemoissa. Hakkarainen korostaa kuinka nykyisessä lyhytjännitteisessä sosiaalisen median hallitsemassa tiedonvälityksessä historiallinen perspektiivi auttaa näkemään metsän puilta. Hän esittää kuinka tärkeää olisi, että poliittisessa päätöksenteossa otettaisiin historia huomioon. Kuinka tärkeää politiikkojen olisi tuntea historiaa mutta myös kuinka tärkeää ammattihistorioitsijoiden olisi olla vuoropuhelussa päätöksentekijöiden kanssa. Valtiollisissa komiteoissa tulisi olla aina mukana myös yksi historioitsija. Hakkarainen nostaa esille Jo Guldin ja David Armitagen The History Manifesto -pamfletin, jossa nämä pitävät pitkän aikavälin historiallista analyysia merkittävästi parempana tukena päätöksille kuin nykyään arvostettua taloustiedettä.

Helsingin yliopiston historian professori Henrik Meinander jatkaa tekstissään historioitsijoiden koollekutsua. ”Kansallisen katseen lumo” käy paitsi läpi kansallisen historiankirjoituksemme muuttuneita paradigmoja, se nostaa myös esiin historioitsijoiden roolin ja sen, kuinka tarvitaan järjestäytymistä tutkijoiden työn saattamiseksi ihmisten ja päättäjien tietoisuuteen:

– – – on välttämätöntä hakea määrätietoisemmin uusia käytäntöjä viestittää tutkimustuloksiaan julkisuuteen. Erityinen haaste on kiihtyvällä vauhdilla muuttuva mediamaailma. Tähän tutkijan on mahdotonta vastata yksin, joten avain ratkaisuun on ymmärtääkseni järjestelmällisempi työnjako niiden kesken, jotka tuottavat uutta tietoa, jotka osaavat viestittää tätä tietoa maailmalle ja jotka ennakoivat nousevia suuntauksia viestinnässä.[4]

Tämä on erittäin hyvä huomio. Jos julkisrahoitteinen ja puolueeton yliopistotutkimus ei saa tuloksiaan yleiseen tietoisuuteen, vaarana on, että julkista keskustelua hallitsevat ideologisesti värittyneiden ajatuspajojen tuotokset. Päätöksenteko ei tällöin perustu riippumattoman tieteen tuloksiin. Meinanderin mukaan on tärkeää, että historioitsijat tutkisivat ajankohtaisia globaaleja kysymyksiä kuten esimerkiksi ilmastonmuutosta, pääoman vapaata liikkuvuutta ja terrorismia. Vapaaseen tieteeseen kuuluu oikeus tutkia sitä mitä itse pitää kiinnostavana ja olennaisena, mutta ihmiskunnan akuuttien haasteiden edessä historioitsijoillakin on ihmisinä, sanoisin humanisteina, velvollisuus osallistua niiden ratkaisemiseen.

Muita artikkeleita mainitakseni professori Vladislav Zubok ja diplomaatti Heikki Talvitie analysoivat kumpikin omissa teksteissään Venäjää ja sitä, kuinka historian taakka saa maan käyttäytymään ulkopolitiikassaan kuten se käyttäytyy. Akatemiatutkija Rinna Kullaa venyttää älyä virkistävästi perspektiiviä Välimeren historiaan. ”Välimeren historian kuminauha” avaa alueen historiaa sen kaikessa sirpaloituneessa kokonaisuudessaan. Välimerta ympäröivien valtioiden yhteinen kolonialismin aikainen historia, siirtomaiden itsenäistyminen, kylmässä sodassa tapahtunut Euroopan vetäytyminen alueelta sekä Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kamppailu syntyneessä tyhjiössä selittävät kaikki osaltaan Eurooppaa lähellä olevan, mutta kummallisesti eurooppalaisten silmistään ja mielistään pois sulkeman, alueen tämän hetkisiä kriisejä. Globaalinkin rauhan kannalta on tärkeää tunnustaa, että Välimeren historia on osa Euroopan historiaa ja siinä Eurooppa, Afrikka ja Lähi-itä pitäisi nähdä tasa-arvoisessa asemassa.

On hienoa nähdä, että Historian käyttö ja väärinkäyttö -kokoelmassa on kirjoittaja myös alma materistani Oulun yliopistosta. Pääaineeni aate- ja oppihistorian yliopistonlehtori Ari Helo käy artikkelissaan kiinnostavasti läpi yhdysvaltalaista historiankäsitystä ja sen vaikutusta yhteiskuntaan, politiikkaan ja siihen miten valtio ja sen kansalaiset kokevat itsensä. Helo kirjoittaa sulavasti ja arvostan aina esimerkkien nostoa populaarikulttuurista.[5] Eurooppamme tämän hetkistä tilannetta puolestaan taustoittaa oivasti YTT Heino Nyyssösen ”Unkari ja vuoden 1956 vuosipäivän konflikti”. Ratih Dwiyani Adiputri taas kuvaa väitöskirjaansa pohjautuvassa tekstissään Indonesian historiaa ja tämän maailman väkirikkaimman muslimimaan demokratisoitumiskehitystä. Antologian lopuksi Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksen yliopistotutkija Marko Lehti esittelee kuinka historiaa voisi konkreettisesti käyttää rauhanvälityksessä ja -rakentamisessa.

Historioitsijat ilman rajoja on erittäin tärkeä järjestö ja aloite. Paitsi, että olemassa olevien konfliktien ratkaisussa tarvitaan historian tuntemusta, myös kriisien ehkäisyssä historiallinen perspektiivi on merkittävässä asemassa. Elämme tilanteessa, jossa toista planeettamme supervaltaa johtaa äärioikeistolla ratsastava rasisti, ja toista kohta kaksikymmentä vuotta vallan keskiössä ollut autoritäärinen despootti. Tilanteessa, jossa britit hylkäsivät Brexitissä Euroopan idean ja ensi vuonna Ranska, Hollanti ja Saksa ovat vaarassa vajota äärioikeiston pimeään yöhön. Historioitsijoilta ei tutkittava koskaan lopu mutta nyt olisi aika aktivoitua myös yhteiskunnallisesti. On hälyttävää, että useampi kuin yksi Historian käyttö ja väärinkäyttö -teoksen kirjoittajista viittaa George Orwellin Vuonna 1984 -klassikkoon kuvatessaan maailmaamme. Äärioikeiston nousu, hyvinvointivaltiota syövyttävä yksioikoinen kurjistamispolitiikka ja pakolaiskriisi ovat kaikki ilmiöitä joiden yhteydessä pitkäjännitteinen historiallinen ajattelu olisi paikallaan. Sata vuotta täyttävän Suomen kiristyvälle yhteiskunnalliselle ilmapiirillekin tekisi hyvää kohdata sisällissodasta asti periytyviä ja uusiutuvia poliittisia fobioita ja traumoja. Ehkä turvapaikanhakijoihinkaan ei suhtauduttaisi niin typerryttävän vihamielisesti, jos Ruotsiin turvaan lähetettyjen sotalasten ja Karjalan evakoiden historia tunnettaisiin paremmin. Jos saamelaisten historiaa tuotaisiin enemmän yleiseen tietoisuuteen ja keskusteluun, ehkä viimeinkin kylmäävät asenteet muuttuisivat ja Suomi korjaisi ihmisoikeudellisen häpeätahransa ratifioimalla ILO:n alkuperäis- ja heimokansoja koskevan yleissopimuksen numero 169:n. Historioitsijoilla on mahdollisuus, ja jopa eettinen vastuu, osallistua julkiseen keskusteluun ja laajentaa ihmisten historian tuntemusta käsittämään muutakin kuin iltapäivälehtien sotaliitteiden varusteluhekumointi.[6] Historiaa tuntemattomilla on vaarana tulla petetyksi ja hämätyksi historian väärinkäytön ja vahingollisten myyttien kautta.

Me elämme nyt historiatonta aikaa. Tarkoitan sitä, että tieto ja ymmärrys suurista historiallisista trendeistä on hektisten muutosten ja uutisvirran keskellä eläville ihmisille katoavaa kansanperinnettä. En siis tarkoita historian nippelitiedon heikkoa tuntemusta vaan sitä, miten ihmisiltä puuttuu riittävän selkeä näkemys siitä, mistä ja miten olemme tulleet sellaiseen maailmaan ja yhteiskuntaan, jossa nyt elämme. Ilman tätä historiallista perspektiiviä ei pysty ymmärtämään tätä päivää eikä kykene näkemään myöskään tulevaisuuteen eikä ottamaan sitä haltuunsa.[7] – Erkki Tuomioja Itä-Suomen yliopistolla 29.2.2016.

Historian käyttö ja väärinkäyttö

Kustannusosakeyhtiö Siltala, Helsinki 2016

Toimittanut: Antti Blåfield

Kirjoittajat: Erkki Tuomioja, Martti Ahtisaari, Timothy Garton Ash, Petri Hakkarainen, Päivi Happonen, Jussi Nuorteva, Henrik Meinander, Vladislav Zubok, Heikki Talvitie, Norbert Frei, Heino Nyyssönen, Rinna Kullaa, Ari Helo, Ratih Dwiyani Adiputri, Anja Kervanto Nevanlinna ja Marko Lehti

Historioitsijat ilman rajoja Suomessa ry: www.historianswithoutborders.fi

[1] http://www.historianswithoutborders.fi/yhdistys/ Luettu 11.12.2016

[2] http://www.historianswithoutborders.fi/deklaraatio/ Luettu 11.12.2016

[3] http://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000002914882.html Luettu 12.12.2016

[4] Meinander, Henrik: ”Kansallisen katseen lumo”, Historian käyttö ja väärinkäyttö, Kustannusosakeyhtiö Siltala, Helsinki 2016, s. 75 – 76.

[5] On ollut ilo seurata Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian oppiaineen kehitystä viime vuosina. Aineen parissa on tehty uraauurtavaa ja ajankohtaista tutkimusta yhdestä Suomen kansainvälisesti tunnetuimmasta tieteilijästä Edvard Westermarckista Svenska litteratursällskapet i Finlandin merkittävän rahoituksen turvin. Tutkimushankkeesta on valmistunut FT (ja ystäväni) Niina Timosaaren väitös Tieteen keinoin yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta – Edvard Westermarck ja sukupuolta, seksuaalisuutta ja avioliittoa koskevat lainuudistusvaatimukset. Tutkimus on erittäin tärkeä maailmassa, jossa tasa-arvokehitys kohtaa merkittävistä edistysaskeleista huolimatta suuria uhkia raivokkaiden vastareaktioiden muodossa. Väitöskirjan pohjalta ilmestyy ensi keväänä Gaudeamuksen julkaisemana teos Edvard Westermarck – totuuden etsijä jonka aion kyllä hankkia itselleni ja lukea. http://bit.ly/2gLQyQm , http://bit.ly/2gLWSaJ ja http://bit.ly/2hujVb4 . Luettu 14.12.2016.

[6] Hyvä esimerkki siitä kuinka historian saavutettavuutta ja tuntemusta edistetään on Opetushallituksen ja Eiran aikuislukion rahoittama HiMa-hanke. Historian tutkija ja opettaja (myöskin hyvä ystäväni) FM Aleksi Valtonen toteutti hankkeessa ensimmäisen maahanmuuttajille suunnatun historian e-oppimateriaalin. Kulttuuriin kotiutumista edesauttaa merkittävästi uuden kotimaan historian tunteminen. Historiasta löytyvät yleisinhimilliset kokemukset osoittavat, että me ihmiset olemme samanlaisia kansallisvaltioiden keinotekoisista rajoista huolimatta. Materiaali käsittää perusasteen uuden opetussuunnitelman hi2 ja hi3 -kurssit ja on opettajien ja oppilaiden vapaassa käytössä osoitteissa www.hi2.fi ja www.hi3.fi .

[7] http://bit.ly/2hmC2PJ Luettu 14.12.2016