Snatching defeat from the jaws of victory: The Blank Generation

Brittipunk täyttää tänä vuonna neljäkymmentä vuotta. Marraskuussa 1976 julkaistiin Sex Pistolsin Anarchy in the U.K. -single ja kyseistä tapahtumaa juhlistetaan punkin syntymänä. Briteissä juhlavuosi on tietenkin täynnä erilaisia tapahtumia ja kävin kesän Lontoon reissullani parissa punk-aiheisessa valokuvanäyttelyssä[1].[2] Punk-musiikin ja -asenteen ohella epäliikkeen visuaalinen puoli on kiehtonut minua aina ja olikin sydäntä lämmittävää nähdä suurina vedoksina kaikki energia, riettaus ja räävittömyys.

Totta kai punkin, tuon määrittelyjä pakenevan antisuuntauksen, juhlinta virallisten tahojen siunaamana (kuningatar Elisabeth sekä vielä alkuvuonna Lontoon pormestarina toiminut Boris Johnson ovat tukeneet virallista Punk.London-kokonaisuutta) on herättänyt kritiikkiä. Malcolm McLarenin ja Vivienne Westwoodin poika, kalliista naisten alusvaatemerkki Agent Provocateurista tunnettu Joe Corré, on aikonut vastalauseena polttaa viiden miljoonan punnan arvoisen punk-kokoelmansa marraskuun 26. päivänä, jolloin tulee kuluneeksi tasan neljäkymmentä vuotta Anarchy in the U.K.:n julkaisusta.[3] Kapinallisen punkin koetaan tulleen kulutuskapitalismin nielaisemaksi situationistien teorioita mukaillen.[4] Vallitseva talousjärjestelmä sulauttaa itseensä kaikki kapinan muodot ja tekee niistä vaarattomia ja edelleen myytäviä tuotteita. Toisaalta John Lydon kommentoi Corrén julkisuustemppua seuraavasti: ”If you’re going to destroy £5 million worth of anything, isn’t it better to sell it and give the money to charity? You selfish fucking lingerie expert. Why don’t you burn your own bra?”[5]. Kertonee jotain punkin elinvoimaisuudesta, että sen nostaminen osaksi yhteistä brittiperintöä herättää intohimoja ja ristiriitoja sekä aiheuttaa keskustelua yhteiskunnan rakenteista. Itse olen taipuvainen pitämään Corrén spektaakkelia huomiohakuisena ja typeränä. Punk.Londonin takana olevat tahot ovat kuitenkin valtaosin julkisia verovaroin ylläpidettyjä organisaatioita ja mukana on myös The Clashin edesmenneen laulajan Joe Strummerin The Joe Strummer Foundation -hyväntekeväisyysjärjestö. Ainoat ylikansalliset yritykset näyttävät olevan Universal ja Brody Associates.[6] En minä ostanut mitään, vaikka virallisessa ohjelmassa mukana olleissa näyttelyissä kävinkin. Ja ne olivat ilmaisia. Jos punkin juhlintaa vastustaa pitäen sitä kulttuurisena sementoimisena, eikö silloin itse tule samalla määritelleeksi punkin joksikin, jonka ylipäätänsä voisi museoida, lokeroida tai sulauttaa valtajärjestelmään? Jatkuva rekuperaation pakeneminen on vaarassa johtaa itseään toistavien kehäpäätelmien kautta nihilismiin. Tällöin ainoaksi pakotieksi kaikkialla hyllyvästä ja itseensä kritiikin lempeästi sulauttavasta spekaakkeliyhteiskunnasta jää kuulan kalloonsa ampuminen Guy Debordin tavoin. On parempi todeta ”Fuck it” ja hakea inspiraatiota punkin pioneereilta olivat heidän saavutuksensa esillä sitten valtaapitävien siunaamana tai ei.

Suomessakin valtiollinen ja siten virallinen, mutta kaikkea muuta kuin jähmeä, instituutio, Kansallinen audiovisuaalinen instituutti, kunnioittaa brittipunkia Punk 40 vuotta -elokuvasarjallaan Orionissa. Mukana ovat muun muassa Julien Templen Sex Pistols -dokumentti The Filth and the Fury ja Don Lettsin The Punk Rock Movie. Tehdessäni vajaa kymmenen vuotta sitten punkia käsittelevää graduani[7] törmäsin lähdeaineistossani ja tutkimuskirjallisuudessa viittauksiin audiovisuaalisista lähteistä, joihin en mitenkään päässyt käsiksi Oulussa asuessani. Amos Poen ja Ivan Kralin The Blank Generation oli yksi niistä (The Punk Rock Movie oli toinen ja odotan senkin näkemistä viimein). Olin siis todella innoissani päästessäni näkemään tämän New Yorkin punkia[8] vuonna 1975 filmille vanginneen teoksen. Ennen näytöksen alkua Orionin henkilökunta varoitti yleisöä siitä, että elokuvan kopio on hyvin hauras ja filmi saattaa katketa. Edellinen näytös oli jouduttu keskeyttämään, kun toistuvasti katkeilevaa filmiä ei oltu saatu yrityksistä huolimatta liimattua yhteen kunnolla. KAVI oli alun perin pyytänyt ohjaaja Poelta kopiota elokuvasta mutta tämä ei ollut löytänyt sitä. Hollannissa tai Tanskassa (en muista kummassa) oli kuulemma yksi kopio arkistossa mutta Orionin kappale oli lopulta saatu lainaan Espanjasta. Todellinen harvinaisuus ja aarre siis tämä Max’s Kansas Cityssä ja sen liepeillä kuvattu mustavalkoinen pläjäys!

The Blank Generationissa nähdään muun muassa Patti Smith, Television, Blondie ja The Ramones. Elokuva perustuu Ivan Kralin[9] ystävistään ja tuttavistaan kuvaamaan materiaaliin, jonka Amos Poe auttoi editoimaan. Otoksia on filmattu keikoilla ja lavojen ulkopuolelta. Kokeellisessa taideteoksessa ääniraita ei ole kuvatusta materiaalista vaan lisätty jälkikäteen artistien kaseteilta. Musiikki on siis iloisesti epäsynkassa kuvan kanssa luoden kiinnostavan vieraantuneen vaikutelman. Tästä, ja elokuvan eräällä tapaa arkisesta kuvavirrasta ja eteenpäin vailla tarkoitusta soljuvasta rakenteesta, tulee mieleen toinen newyorkilainen monumentti Chelsea Girls[10]. The Blank Generationin ääniraidalla kuullaan esimerkiksi Talking Headsin Psycho Killer ja Patti Smithin Gloria.

En tiedä mitä ihmiset voivat saada konserttitaltioinnista, joka ei edes yritä olla taltiointi vaan kumma kooste liikkuvia kuvia ja huonolaatuista ääniraitaa. Joku voisi pitää elokuvaa toisintona ilmaisukeinon alkuajoilta, jolloin oli tärkeää kuvata mitä tahansa tekemistä vailla suurempaa tarkoitusta. Elokuvaa voisi ajatella myös avantgardistisena teoksena. Itselleni The Blank Generationin suurin anti oli voyeristinen: Nähdä viimein gradustani puuttunut lähdeteos ja ”vanhat tuttuni” valkokankaalta. Filmissä on myös esteettiset hetkensä kuten otoksissa Televisionista, joissa kamera palvoo Tom Verlainen kauniita kasvoja. Kompositiossa Verlainen nenä tuo mieleen fallisen veistoksen. Patti Smithin esiintymisistä koostetuista pätkistä taas välittyy valtava kokeilemisen ja itsetekemisen riemu ja energia. Talking Headsin kohdalla kuva ja musiikki soivat parhaiten yhteen ja Jayne County näyttää kuinka räväkkää ja hurjaa punk oikein olikaan.

Punk-henkeen Orionin tarjoama taide-elämys jäi kuitenkin vajaaksi. Hauras filmikela katkesi tässäkin näytöksessä eikä elokuvaa saatu pyörimään enää kunnolla viisitoista minuuttia kestäneistä yrityksistä huolimatta. Tämä oli oikein oiva lopetus kokemukselle. Hyvin punk. Snatching defeat from the jaws of victory.


The Blank Generation

Yhdysvallat 1976

Tuotanto, ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus ja leikkaus: Amos Poe ja Ivan Kral

Esiintyjät: Patti Smith, Television, The Ramones, Talking Heads, Tuff Darts featuring Robert Gordon, Wayne/Jayne County, Blondie, Harry Toledo, Marbles, Miamis, Shirts, The Dolls ja The Heartbreakers

Orion 2.10.2016

KAVI:n Punk 40 vuotta -sarja Orionissa 29.09. – 07.12.2016. Elokuvat, näytökset ja liput: https://kavi.fi/fi/elokuvasarja/punk-40-vuotta


P.S. Kiitokset Orionin henkilökunnalle näytöksestä ja epäonnistumisen tyylikkäästä hoitamisesta. Katsojat saivat keskeytyneestä elokuvasta korvaukseksi vapaalipun. Yleisö oli myös pääosin ymmärtäväistä ja suhtautui tilanteeseen asiankuuluvalla rentoudella ja huumorilla.


[1] Vierailemani galleriat olivat Michael Hoppen Gallery Chelseassa ja Richard Young Gallery Kensingtonissa. Suosittelen varsinkin jälkimmäistä. Richard Young on valokuvaaja, joka on taltioinut yli neljäkymmentä vuotta muun muassa muusikoita ja filmitähtiä näiden työssä ja vapaa-ajalla. Näkemäni punk-näyttelyt löytyvät myös gallerioiden nettisivuilta: http://bit.ly/2f6IOZt ja http://bit.ly/20xzVWU

[2] Lontooseen suuntaavien kannattaa tsekata täältä juhlavuoden tapahtumat: http://punk.london/

[3] http://bit.ly/296Znht Luettu 1.11.2016

[4] http://bit.ly/2f6VRKg Luettu 1.11.2016 Situationismista kiinnostuneille suosittelen Marko Pyhtilän klassikkoa Kansainväliset situationistit – spektaakkelin kritiikki Like, Vantaa 2005.

[5] http://www.nme.com/news/music/john-lydon-2-1195814 Luettu 1.11.2016

[6] http://punk.london/about/

[7] Pro graduni käsitteli punkin määrittelyn vaikeutta ja mahdottomuutta. Lähtökohtana oli John Lydonin eli Johnny Rottenin näkemys punkista versus selitysmallit, joissa punkin katsottiin rakentuvan Situationistisen internationaalin teorioiden pohjalle. Graduni nimi on ”No Fun” – Punk John Lydonin mukaan ja lopputuloksena ”spectacular failure”: nollatutkimusta ja surkea arvosana. Mutta sehän se koko pointti olikin. Punkia.

[8] Massat mieltävät punkin yleensä helposti Sex Pistolsiksi ja ”nahkatakki-niitti-irokeesi” -meiningiksi. Mielikuva rakentuu pitkälti brittipunkille mutta punkin voi katsoa syntyneen New Yorkissa jo 1970-luvun alussa. Siellä alun perin nuorta miespuolista homoseksuaalia tai epämääräistä renttua kuvannut sana ”punk” liitettiin ensimmäistä kertaa kuvaamaan musiikkityyliä. New Yorkin punk eroaa jossain määrin brittipunkista sen taiteellisen ulottuvuuden osalta. Varsinkin runoudella (esimerkiksi Rimbaud’lla), ja kirjallisuudella ylipäätään, oli suuri vaikutus New Yorkin punkin pioneereihin kuten Patti Smithiin, Richard Helliin ja Tom Verlaineen (sukunimikin otettu runoilijalta ja Rimbaud’n rakastajalta Paul Verlainelta). New Yorkin skeneen kuuluivat kuitenkin myös the Ramones ja New York Dolls. Kaupungissa asunut Malcolm McLaren manageroi Dollsia vähän aikaa ja vei Lontooseen vuonna 1975 palatessaan mukanaan ideoita ja muoti- sekä musiikkivaikutteita (varsinkin The Ramonesin biisien lyhyt kesto ja suoraviivaisuus), jotka loivat brittipunkin synnylle tyylillisen viitekehyksen. Toki kannattaa muistaa myös The Velvet Undergroundin, MC5:n ja The Stoogesin rooli protopunkina.

[9] Ivan Kral on muusikko, levytuottaja ja elokuvantekijä joka on tehnyt yhteistyötä muun muassa Patti Smithin (esimerkiksi levyillä Horses, Radio Ethiopia ja Easter), Iggy Popin ja David Bowien kanssa.

[10] KAVI on esittänyt tuplaprojektiona valkokankaalle heijastettavan kolme ja puoli tuntia kestävän Andy Warholin Chelsea Girls -klassikon vuosi sitten syksyllä ja viimeksi toukokuussa. Jätin loppuunmyydyn ensimmäisen kerran väliin Mad House Helsingissä olleen puhekaraoken vuoksi. Yritin toki Pub Ikkunassa tarjota lippua seuruettamme viihdyttäneelle herrasmiehelle mutta se ei kelvannut. Hän kuitenkin tiesi mistä leffasta oli kyse mutta ei halunnut mennä yli kolmeksi tunniksi katsomaan ”nenänkaivuuta”. Keväällä sinnittelin sitten teoksen läpi kaverini kanssa. Harkitsimme kokemuksen jälkeen teettävämme t-paidat joissa lukisi: ”I survived Chelsea Girls”. Kiinnostuneet voivat lukea elokuvasta lisää täältä: https://kavi.fi/fi/elokuva/206393-chelsea-girls Luettu 3.11.2016

Kommentoi

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s