Viime talvena kaverini jakoi sosiaalisessa mediassa julkaisun joukkorahoitusta etsivästä The Rainbow Russia Project -hankkeesta. Kyseessä on kahden taiteilijan ja aktivistin, Venla Kokon ja Anaïs Kahnin projekti venäläisten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen näkyvyyden lisäämiseksi. Heidän tavoitteenaan oli matkustaa Trans-Siperian junalla halki Venäjän ja tallentaa kuvia sekä tarinoita seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien ihmisten elämästä nyky-Venäjällä. Entisenä HeSeta-aktiivina lahjoitin tietysti heti hankkeelle.
Elo- ja syyskuun vaihteessa projektin lopputulos oli esillä pari viikkoa kalliolaisessa Kamiter-Ars -taideliikkeessä. Avajaisten yhteydessä Kirjasto 10:ssä järjestettiin Setan ja Suomi-Venäjä -seuran tukema keskustelutilaisuus aiheesta. Paikalla oli myös ensimmäinen venäläinen avoimesti homoseksuaalinen parlamenttivaaliehdokas Bulat Barantajev[1]. Itse en päässyt suureksi harmikseni paikalle päällekkäisen menon takia.
Kävin kuitenkin katsomassa Traveling Through Rainbow Russia -nimeä kantaneen näyttelyn aurinkoisena lauantaipäivänä. Kuten paikalla vierailemassa ollut vanhempi herrasmies totesi, harvoin taidegalleriassa näkee niin paljon tekstiä. Näyttely koostui taiteilijoiden matkaltaan ottamista kuvista sekä niihin liittyvistä paikallisten sateenkaari-ihmisten kertomuksista. Upeat kuvat ja pysäyttävät tekstit säestivät hyvin toisiaan ja puolen tunnin aikana mieleni matkusti halki laajan Venäjän kohdaten arjen iloja ja suruja eläviä ihmisiä.
Jokainen ihminen on yksilö, ja vaikka tekstit kertoivat yksilöllisistä kokemuksista, tiettyjä teemoja alkoi nousta esiin. Mieleeni jäi kuinka useat näistä ihmisistä kertoivat rakastavansa Venäjää mutta silti pohtivansa olosuhteiden ajamina muuttoa ulkomaille. Television ja keltaisen lehdistön suuri rooli homovihan lietsomisessa nousi myös esille. Osa haastatelluista kertoi, että ei katso enää televisiota sen luokattoman sisällön vuoksi. Mielenkiintoista on, että erään kertojan mukaan Venäjä oli vielä viime vuosikymmenellä suhteellisen vapaamielinen valtio suhteessa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihinsä. Tämä kaikki on kuitenkin muuttunut viime vuosina rankasti kulminoituen vuoden 2013 homopropagandalakiin. Samalla kun sateenkaariväkeen kohdistuva syrjintä, ulosrajaaminen ja väkivalta ovat kasvaneet, myös naiset ovat joutuneet patriarkaalisen vallankäytön kohteeksi. Eräässä näyttelyn teksteistä huomautettiin kuinka ennen metron kylteissä kehotettiin antamaan istumapaikka raskaana oleville naisille. Nyt paikka kehotetaan antamaan naisille ylipäätään viitaten naisten olevan heikompi sukupuoli.
En ole missään nimessä Venäjä-asiantuntija saati edes -tuntija. Muutenkin mielestäni itäistä naapuriamme koskevassa uutisoinnissa ”asiantuntija”-termiä käytetään melko kevein perustein. Toisaalta mitä voi odottaa esimerkiksi Suomen keltaiselta lehdistöltä, jonka lööpit lietsovat jatkuvasti russofobiaa ja hysteeristä Putin-pelkoa. Olen kuitenkin antanut itseni ymmärtää, että raju käänne sulkeutuneisempaan, nationalistisempaan ja ultrakonservatiiviseen yhteiskuntaan tapahtui Venäjällä vuoden 2011 suurmielenosoitusten jälkeen. Putin säikähti keskiluokan mielenosoituksia[2] ja sen seurauksena kansaa on yhtenäistetty vanhalla ”kunnon” sisäisen vihollisen uhkalla, johon vanhoillisen ortodoksikirkon vaikutuksesta luetaan perinteistä perhekäsitystä ja sukupuolirooleja haastavat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt. Asiaan on vaikuttanut myös se, että ”Gayropassa” ja U.S.A.:ssa sateenkaari-ihmiset ovat valtaosin hyväksyttyjä ja osa median sekä viihdeteollisuuden valtavirtaa. Venäjän ideaanhan moinen länsimainen hapatus ei sovi.
Länsimaissa ei kuitenkaan ole juuri syytä itsetyytyväisyyteen eikä Venäjän homopropagandalakien käyttöön keppihevosena venäjävastaisuudelle. Kannattaa muistaa, että Britanniassa Thatcherin aikaan säädetty homoseksuaalisuudesta ja epätyypillisistä perhesuhteista kouluissa kertomisen kieltävä ”Section 28” poistettiin lainsäädännöstä vasta 2003.[3] Suomessa vastaava kehotuskielto oli voimassa 1971 – 1999.[4]
Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asema on tukala ja uhkaava varsinkin Venäjän maaseudulla. On vaikea sanoa mihin asenneilmasto kehittyy ja onko näköpiirissä toivoa. Varmaa on kuitenkin se, että tilannetta ei kannata seurata sivusta vaan juuri Rainbow Russia Projectin kaltaisia hankkeita tarvitaan. Tekoja tuomaan esille ne äänet, kuvat ja tarinat, jotka Venäjällä valtaa pitävät haluaisivat vaientaa epävenäläisinä.
Brittiläinen kolumnisti ja aktivisti Owen Jones sanoo usein, että yhteiskunnallisia epäkohtia käsittelevistä tilaisuuksista on hyvin tärkeää lähteä toiveikkaampana kuin niihin on mennyt.[5] Kävellessäni iltapäiväauringossa Torkkelinmäen viertä en tiedä tunsinko itseni näyttelyn jäljiltä toiveikkaammaksi. En tosin tuntenut oloani lannistetuksi tai nujerretuksikaan. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen, samoin kuin kaikkien ihmisten oikeudet, ovat asioita, joita ei tule pitää itsestään selvinä. Ne eivät ole tulleet meille annettuina ilman taistelua, eikä niitä pidä antaa pois taistelematta.
Traveling Through Rainbow Russia
Näyttely: Venla Kokko ja Anaïs Kahn
Kamiter-Arsissa 20.8.- 3.9.2016
The Rainbow Russia Projectin Facebook-sivut: https://www.facebook.com/rainbowrussiaproject/
[1] Barantajevin Suomen vierailun aikana antama haastattelu löytyy täältä: http://www.hs.fi/ulkomaat/a1471838992565
[2] http://www.hs.fi/sunnuntai/a1394261298764 Luettu 13.9.2016
[3] http://www.theguardian.com/politics/2003/nov/17/uk.gayrights Luettu 13.9.2016 Katso myös video jossa Owen Jones haastattelee Sir Ian McKelleniä: http://bit.ly/2cXpPzL
[4] http://seta.fi/historia/ Luettu 13.9.2016
[5] https://www.youtube.com/watch?v=dhJA7HCPHDA ”It’s so important in a meeting like this, that people leave more hopeful than when they came in.” kohdassa 3:03.
Kulttuurivaikutelmia 