Tämän vuoden Espoo Cinén[1] ensimmäisestä lauantaista muodostui temaattinen kokonaisuus valitettavan ajankohtaisesta aiheesta: Väkivaltaisesta radikalismista.
Iltapäivällä valkokankaalta hohkasi koskettava ja väkevä Road to Istanbul (La Route d’Istanbul). Elokuvassa belgialaisen yksinhuoltajaäidin kahdeksantoistavuotias tytär ryhtyy radikaalimuslimiksi ja lähtee poikaystävänsä kanssa Syyriaan värväytyäkseen ISIS:iin. Järkyttynyt äiti päättää lähteä raskaalle matkalle löytääkseen tyttärensä ja tuodakseen tämän takaisin kotiin.
Road to Istanbulin iholle tulevan yksilönäkökulman jälkeen vuorossa oli illan pimennyttyä Eye in the Sky, tiivis trillerimäinen tutkielma poliittisesta ja sotilaallisesta päätöksenteosta lennokkisodankäynnin takana. Elokuva seuraa vallan kabineteista armeijan komentokeskuksen kautta kenttäolosuhteisiin sitä, mitä miehittämättömillä lennokeilla tehtävien iskujen taustalla tapahtuu. Kohteena ovat Nairobin slummissa itsemurhaiskua suunnittelevat terroristit. Moraaliseksi ongelmaksi nousee terroristien majapaikan läheisyydessä asuva perhe ja heidän kadulla leipää myyvä pieni tyttönsä. Jos terroristien majapaikkaan isketään ohjuksella, tytöstä tulee lähes varmasti sivullinen uhri. Eye in the Sky esittää rankan kysymyksen: Onko itsemurhapommittajien iskun estäminen tärkeämpää kuin yhden lapsen henki?
Kumpikaan elokuvista ei aliarvioi katsojan älykkyyttä eikä sorru helppoihin vastauksiin saati yksinkertaisiin selitysmalleihin. Kuten elämässäkin, näiden kahden elokuvan kohdalla on turha odottaa onnellista loppua tai ylipäätään minkäänlaista loppuyhteenvetoa. Elämä jatkuu tehtyjen päätösten ja niiden seurausten kanssa.
Road to Istanbulin ehdoton vahvuus on koruttoman toteava ja ihmisissä sekä maisemissa viipyilevä kerronta. Tämä jättää tilaa pohdinnalle ja tunteiden välittymiselle. Liikoja selittelemättä elokuva antaa katsojan miettiä syitä Élodie-tyttären radikaalin ratkaisun takana. Tämä kaipaa selvästi jotain elämäänsä. Hän on elänyt omien sanojensa mukaan huonoa päihteiden ja irtoseksin täyttämää elämää, kunnes löysi poikaystävänsä kautta islamin. Kyseinen poikaystävä on ”ongelmanuori”[2], ehkä niin sanottu toisen polven belgialainen[3], joka on ajettu pois kotoaan maallistuneiden vanhempiensa toimesta. Tällaisille nuorille ISIS tarjoaa ”veljien ja sisarten” yhteisön, joka huolehtii heistä ja antaa heidän elämälleen suunnan. Tavan purkaa patoutunut aggressio ja kapina, jota emansipaatio vanhemmista tuottaa. Ilman morbidia ISIS-yhteyttä elokuvaa voisi katsoa pelkästään äidin ja kapinoivan tyttären välisen suhteen kuvauksena. Lasten aikuistuessa vanhemmille voi tulla yllätyksenä ja järkytyksenä se, että heidän lapsensa onkin täysivaltainen aikuinen. Heistä erillään oleva yksilö, jolla on omat tunteensa, toiveensa, haaveensa, ja elämä, josta he eivät tiedä mitään. Tässä tapauksessa Elodie-tyttären salaisuus on ISIS. Se voisi olla myös rakkaus samaan sukupuoleen tai mikä tahansa vanhempien arvomaailman kanssa konfliktissa oleva asia. Road to Istanbulin taustateemaksi nouseekin juuri emansipaatio ja se kuinka hyvin vanhempi tuntee lapsensa, tai kuinka hyvin lapsi edes kuuluu tuntea. Élodien kummitäti kehottaa Elisabeth-äitiä antamaan olla ja päästämään irti tyttärestään. Tämä on joka tapauksessa jo täysi-ikäinen. Sinun lapsesi eivät ole sinun.
Road to Istanbul käsittelee universaalia aihetta: lasten emansipoitumista vanhemmistaan ja siihen sisältyviä vaaroja. Irtiotto, repeytyminen, lapsuuden perheestä ja siihen liittyvistä asetelmista on usein väkivaltainen, ahdistava ja rankka kokemus. Irtipyrkivien ja regressiivisten tunteiden vaihtelu aiheuttaa valtavaa hämmennystä. Tätä käyttävät hyväkseen useat väkivaltaiset ääriliikkeet. Vakavammissa tapauksissa emansipaatio tapahtuu näiden liikkeiden kautta, jolloin vaarassa ei ole pelkästään nuori itse, vaan myös muut ihmiset.
Ranskalainen tutkija Olivier Roy sanoo, että eurooppalainen islam ei ole radikalisoitunut. Eurooppalainen radikalismi on islamisoitunut.[4] Tämä on erittäin tärkeä huomio. 1970-luvulla elokuvan Élodie olisi voinut hyvinkin liittyä Baader-Meinhof -ryhmään. Nykyään väkivaltaiseen radikalismiin ajautuville nuorille kapinan kanavina toimivat ISIS:in lisäksi äärioikeistolaiset rajoja kiinni vaativat vastarintaliikkeet.
Miten estää nuorten radikalisoitumista? Miten tarjota turvallisia ja rakentavia tapoja emansipoitua? Ei ainakaan pitämällä yllä toivottomuuden ja pelon ilmapiiriä. Pahimpia rikoksia, mitä vanhemmat sukupolvet voivat nuoremmilleen tehdä, on viedä toivo ja idealismi. Viedä usko vaikuttamiseen linjaamalla demokratian olevan vain neljän vuoden välein äänestämistä, jonka jälkeen pulinat pois. Nuorten täytyy saada kokea olevansa osa yhteiskuntaa. Marginalisoiminen ja siitä kumpuavat ulkopuolisuuden kokemukset ovat osattomuudella päällystetty tie radikalismiin. Jos nuorille ei tarjota yhteyden tunnetta ympäröivään yhteiskuntaan, hakevat he sen Élodien tavoin ”veljien ja sisarten” luota. Puheilla ja teoilla on merkitystä, niin julkisuudessa kuin perheen sisäisessä arkipäiväisessä kanssakäymisessä.
Kommunikaatio, läsnäolo ja yhteyden rakentaminen ei kuitenkaan ole helppoa. Arjen kiireessä Elisabeth ei saa kosketusta tyttäreensä vaan jää hämmennyksen, turhautumisen ja suunnattoman huolen valtaan tämän kadotessa. Elisabethia näyttelevä Astrid Whettnall kuvaa näitä tunteita koko valkokankaan täydeltä tarjoten upeinta näyttelijätyötä jota olen vähään aikaan elokuvissa nähnyt. Vaikka kyse ei olisi värväytymisestä terroristijärjestöön, on sokea usko mihin tahansa asiaan tai maailmankatsomukseen vakava haaste kommunikaatiolle. Kuinka puhua fanaatikolle? Elokuvassa radikalisoituneiden nuorten vanhempien tukiryhmän ohjaaja opastaa: Järkiargumentit eivät auta. Ne vain vahvistavat kapinaa ja leventävät välillä olevaa kuilua. Hermostuminen ja suuttuminen eivät auta myöskään. Voi vain vedota yhteisiin muistoihin sekä menneeseen yhteyteen ja yrittää rakentaa tunteiden kautta siltoja ja luottamusta. Tämä pätee yhteiskunnassa laajemminkin. Pitäisi pyrkiä rakentamaan sille mikä ihmisissä on hyvää ja yhteisöllistä, ei vedota alhaisimpiin yhteisiin nimittäjiin.
Eye in the Sky tarjoaa Road to Istanbulin henkilökohtaisen tason sijasta tiiviin jännitysnäytelmän, jonka erinomainen leikkaus rakentaa piinaavaa tunnelmaa. Elokuva ei kuitenkaan missään nimessä ole pinnallinen toimintarymistely vaan pikemminkin loistavien näyttelijöiden tähdittämä kamaridraama. Keskeisissä osissa parastaan pistävät Helen Mirren ja Alan Rickman, jotka molemmat kuuluvat lempinäytteilijöihini. Eye in the Sky valitettavasti jäi upealla äänenvärinällä varustetun ”Severus Kalkaros” Rickmanin viimeiseksi elokuvaksi. Mirren ja Rickman esittävät Britannian asevoimien edustajia: Ensimmäinen everstiä operatiivisessa komentokeskuksessa ja jälkimmäinen vallan kabinetissa politiikkojen ympäröimänä istuvaa kenraaliluutnanttia.
Elokuvan suurin jännite tulee vaikeasta moraalisesta kysymyksestä: Onko oikein vaarantaa sivullisten henki lennokki-iskussa joka estäisi itsemurhapommittajien teon? Kysymys ei ole helppo, eikä se ole sitä Eye in the Skyn hahmoillekaan. Päätöksentekoa punnitaan muun muassa laillisista (onko päätöksentekijöiden selusta turvattu juridisesti) ja emotionaalisista (lennokin ohjaajakaksikko jonka tehtävänä on viime kädessä painaa liipaisinta) näkökulmista. Hirtehistä huumoriakin tilanne aiheuttaa poliitikkojen jahkailun ja vastuunpakoilun muodossa. Vastuun pallottelu hakee päätöstä ympäri maailman aina pingisdiplomatiaa Kiinassa harjoittavalta Yhdysvaltain ulkoministeriltä asti. Poliitikkojen kuvausta voisi pitää jopa kyynisenä ja elokuva vaikuttaa lipsahtavan ajoittain melkein satiirin puolelle. Kiinnostavaa on kuinka kärjistäen elokuvan brittipoliitikot ovat pehmeitä ja arkoja, jenkkipoliitikot taas suoraviivaisia haukkoja. Yhdysvaltain sotilaat inhimillisiä ja herkkiä brittisotilaiden ollessa kalseita ja kärsimättömiä. Varsinkin Helen Mirrenin roolihahmon palava halu tuhota terroristit ja heidän Britannian kansalaisuuden omaava naispuolinen johtohahmonsa vaikuttaa miltei henkilökohtaiselta kaunalta ja fanaattisuudelta.
Eye in the Skyn äärellä ei voi välttyä kysymästä itseltään elokuvan suurta kysymystä ja olla miettimättä kuka elokuvan hahmoista olisi vastaavassa tilanteessa. Asioilla on aina monta puolta eikä elokuva onneksi sorru moraalisaarnaan. Satiirisista piirteistä huolimatta kaikille näkökulmille annetaan tilaa. Terrorismin vastaisen sodan ja väkivaltaisten ääriliikkeiden raadollisuutta kuvataan osuvasti, kun eräs elokuvan henkilöistä tokaisee mieluummin näkevänsä videokuvia kahdeksastakymmenestä itsemurhapommittajan uhrista kuin yhdestä heidän sivuosumansa tappamasta pikkutytöstä. Koska vallankumouksiakin on leimahtanut YouTube-videoista.
Euroopassa suhteellisen rauhallisen 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun jälkeen terrorismi ja väkivaltainen radikalismi ovat jälleen nostaneet päätään.[5] Tämän valitettavan ajankohtaisen aiheen kuvaaminen elokuvafiktion keinoin tuntuu olevan vaikeaa. Helposti sorrutaan patrioottiseen mustavalkoisia asetelmia ja rasistisia stereotypioita vilisevään toimintamäiskeeseen. Dokumentaarinen elokuva tuntuu sopivammalta välineeltä vakavan aiheen käsittelyyn mutta Road to Istanbul ja Eye in the Sky osoittavat sen, että myös fiktio pystyy tarttumaan teemaan. Fiktion täytyykin käsitellä tätä ja muita vakavia aiheita, koska usein sen tarjoamilla keinoilla pääsee koskettamaan ihmistä paremmin tunnetasolla. Hyvin tehty fiktio pakottaa jatkuvan uutisvirran tarjoamien raakuuksien turruttaman ihmisen menemään henkilöiden ”iholle” ja samaistumaan heihin. Kuten järkipuhe ei auta fanaatikkoihin, ei dokumentaarinen materiaalikaan välttämättä saa ihmisiä tekoihin rauhan puolesta. Fiktion tunneperäinen lähestymistapa voi sen sijaan kehittää ihmisten empatiakykyä, paljastaa väkivallan järjettömyyden ja turhuuden sekä saada toimimaan turvallisemman maailman puolesta omista arkipäivän puheistaan, teoistaan ja asenteistaan lähtien.
Road to Istanbul (La Route d’Istanbul)
Algeria, Ranska, Belgia 2016
Ohjaus: Rachid Bouchareb
Käsikirjoitus: Olivier Lorelle, Yasmina Khadra, Zoé Galeron, Rachid Bouchareb
Näyttelijät: Astrid Whettnall, Pauline Burlet, Patricia Ide, Abel Jafri
Espoo Ciné 2016, Louhisali 20.8.2016
Eye in the Sky
Iso-Britannia 2015
Ohjaus: Gavin Hood
Käsikirjoitus: Guy Hibbert
Näyttelijät: Helen Mirren, Aaron Paul, Alan Rickman, Iain Glen, Kim Engelbrecht
Espoo Ciné 2016, Tapiolasali 20.8.2016
Saatavilla Suomessa vuokra- ja ostokappaleina, DVD ja Blue-Ray. Löytyy myös iTunes Storesta.
[1] 27. Espoo Ciné pidettiin 19. – 28.8.2016. Tänä vuonna elokuvatarjonta ja järjestelyt olivat jälleen kerran erinomaiset. Erityiskiitokset taas kerran Åbergin linjan Ciné-bussin legendaariselle kuskille Raimo Lammelle. Bussi numero 007 kuljetti taas Kamppi – Tapiola -väliä turvallisen ripeästi ja hauskasti. ”Haamubussin” kuljettajan leppoisa jutustelu on olennainen osa Espoo Cinén lämminhenkistä tunnelmaa! http://www.espoocine.fi/2016/fi/blogi?Article=92 Seuraava Espoo Ciné on jo 5. – 14.5.2017. Festivaalin siirto toukokuulle on hieno juttu, koska kieltämättä pääkaupunkiseudun elo-syyskuun ylitsepursuava kulttuuritarjonta tuottaa valinnan vaikeuksia. Näin alueen elokuvafestivaalit jakautuvat tasaisemmin keväälle, syksylle ja talvelle.
[2] Termi on mielestäni itsessään ongelmallinen ja leimaava. Ei ”ongelmanuoria” ole olemassakaan. On vain esimerkiksi hämmentyneitä, ahdistuneita ja väkivaltaisesti tai itsetuhoisesti oireilevia nuoria, jotka tarvitsevat elämäänsä tukea ja apua.
[3] Tämäkin termi on mielestäni kyseenalainen. Esimerkiksi puheet ensimmäisen tai toisen polven suomalaisista ovat ihan turhaa eriyttämistä. Kun ihminen on saanut jonkin maan kansalaisuuden, ovat hän ja hänen jälkeisensä yksinkertaisesti sen maan kansalaisia, ilman varauksia sisältäviä selitteitä.
[4] http://yle.fi/uutiset/jihadismitutkija_olivier_roy_radikalismi_on_islamisoitunut/8976963 Luettu 30.8.2016
[5] Kannattaa kuitenkin muistaa, että onneksi Euroopassa ollaan vielä suhteellisen kaukana 1970 – 1990-luvun alun iskujen määrästä ja uhriluvuista. Maailmanlaajuisesti sen sijaan terrori-iskujen ja niissä kuolleiden määrä on ollut viime vuosina huippulukemissaan. Tämä johtuu ennen kaikkea Irakissa, Syyriassa ja Afganistanissa tehdyistä iskuista. https://www.theatlas.com/charts/4kHIXaT7e? , http://qz.com/558597/charted-terror-attacks-in-western-europe-from-the-1970s-to-now/ ja http://yle.fi/uutiset/tilastot_elamme_terrorismin_kulta-aikaa__lansimaat_pelkka_sivunayttamo/9104111 Luettu 8.9.2016
Kulttuurivaikutelmia 